STARter

PÄIVI [Intro] Melkein kymmenen vuotta… ja silti välillä tekis mieli soittaa. Et vaan enää vastaa. Vitun outo ajatus. Päivi. [Verse 1] Muistan ne maratonpuhelut, yöt jotka ei loppunu, puhuttiin kaikesta vaikka aamuyö jo koitti. Jos oli paha päivä, sä jaksoit kuunnella, ja jos mä hajosin, sä sait mut taas nauramaan. Sulla oli se huumori, millä pimeetkin päivät käänty, heitit jonkun aivan tyhmän läpän ja mä repesin. Ei tarvittu mitään suurta, ei mitään täydellistä, vaan kaks ihmistä puhelimessa ja aikaa toisillemme. Ja muistatko futiksen? Mä pelkäsin palata kentälle, mut sä sanoit et mee, vaikka jännitti ja pelotti helvetisti. Sä tsemppasit mua, kun mä en ite uskonu itteeni, ja sait mut takas siihen peliin, takaisin siihen fiilikseen. Ehkä et tajunnu silloin, mitä mulle annoit, et vaan yhden pelin — vaan palan mua takas. Kun pelko sano “älä mene”, sä sanoit “mene vaan”, ja joskus yks ihminen riittää saamaan toisen yrittämään. [Kertosäe] Mä kaipaan meidän maratonpuheluita, sun paskoja vitsejä ja niitä nauruja. Kaipaan sitä, miten sait mut jaksamaan, kun en ite enää tiennyt miten jatkaa. Melkein kymmenen vuotta, mut ikävä ei tottele aikaa, jotkut ihmiset jää vaikka elämä jatkaa matkaa. Päivi, jos sä kuulet tän jostain missä oot, niin tiedä et sua rakastettiin — ja muistetaan edelleen. [Verse 2] Ja sit oli Teko, mun koira, sun mielestä ihan oma tyyppi, sanoit et se on ihan ku Ran Tan Plan, ja mä repesin. En tiedä muistanko kaiken, mut ton mä muistan varmasti, koska tollaset pienet jutut tekee susta vieläkin niin aidon. Sä osasit löytää huumorin ihan mistä vaan, jopa niistä hetkistä kun muuten oli vaikee hengittää. Ja ehkä juuri siksi sua on niin vaikee ajatella pelkkänä suruna, koska mun muistoissa sä naurat vieläkin. Oli niitä keskusteluja, joissa aika katosi kokonaan, “vielä yks juttu” — ja yhtäkkiä aurinko nousi ikkunaan. Sellasia hetkiä mä kaipaan kaikkein eniten, en mitään suurta, vaan sitä tavallista sua. Mä kaipaan sitä, et sain vaan soittaa, ja tiesin et toisessa päässä joku kuuntelee. Sä olit tukena ilman et teit siitä numeroa, ja nyt vasta tajuan, miten paljon se merkitsi. [Kertosäe] Mä kaipaan meidän maratonpuheluita, sun paskoja vitsejä ja niitä nauruja. Kaipaan sitä, miten sait mut jaksamaan, kun en ite enää tiennyt miten jatkaa. Melkein kymmenen vuotta, mut ikävä ei tottele aikaa, jotkut ihmiset jää vaikka elämä jatkaa matkaa. Päivi, jos sä kuulet tän jostain missä oot, niin tiedä et sua rakastettiin — ja muistetaan edelleen. [Bridge] Jos voisin soittaa kerran vielä, en ehkä edes puhuis paljoa. Antaisin sun puhua, kuuntelisin vaikka koko yön. Ja ehkä naurettais taas Tekolle, että miten helvetissä se voi olla noin Ran Tan Plan. Sä heittäisit jonkun oman kommenttis perään, ja mä nauraisin niin kuin ennenkin. Sitten kertoisin sulle futiksesta, että mä menin takaisin vaikka pelotti. Ja sanoisin: “Olit oikeessa. Mä tarvitsin vaan jonkun, joka uskoi muhun.” [Outro] Melkein kymmenen vuotta. Silti mä kaipaan sua. Sun ääntä. Sun huumoria. Niitä pitkiä puheluita. Ja sitä tyyppiä, joka sai mut takaisin kentälle, kun mä pelk